Kirjoittajista

Retkeilyblogeja on blogosfääri täynnä ja samoin on laihdutusblogeja. Näiden yhdistelmiä sen sijaan ei ole käytännössä lainkaan. Tästä syntyi ajatus blogin kirjoittamisesta ylipainoisen näkökulmasta. Poksahtaako nivelet vai jääkö ylimääräinen rasvakerros erämaahan. Retkeilyä ei kuitenkaan harrasteta painon tiputtamisen vuoksi, pikemminkin päin vastoin enemmän retkeilyä sitä mukaa kun painoa tippuu.

Ylipainoisena aina miettinyt että en minä voi lähteä luontoon. Nivelet menee rikki ja tarvikkeet maksavat hunajaa ja.. ja.. ja tekosyitä löytyy. Kateellisena lukenut tuttujen retkiä Karhunkierroksella tai kuka missäkin. Ole edes kuvitellut että pystyisi Pientä Karhunkierrosta kiertämään. Mutta maasta se pienikin ponnistaa ja pienin askelin pääsee eteenpäin. Ja muita kliseitä.

Kai

Lapsena liikuin paljon luonnossa kävellen tai suksin. Kotikulmien linnut tunnisti ja kasvejakin osasin luetella. Partiossa en kuitenkaan ollut enkä jostain syystä ikinä yöpynyt luonnossa enkä edes ruokaa tehnyt ulkona. Korkeintaan juomapullo oli matkassa ja kotiin palattiin syömään. Armeijassa ns. metsäaamuja toki oli ja teltassa tuli yövyttyä. Sopivan vähän että ikuisia traumoja ei syntynyt, mutta hiihtämisen ilon inttiaika lannisti pitkäksi aikaa.


Armeijan jälkeen "kaupungistuin" ja karkotuin luonnosta enemmän ja enemmän. Linnuista tunnistaa nyt vielä lokit, pääskyset ja pari muuta. Hävettävän vähän silti. Ja kasveista vielä vähemmän. Mustikan ja puolukan nyt sentään erotan toisistaan. Armeijan jälkeen tapahtunut muutakin kuin kadottanut kosketuksen luontoon. Vajaassa parissa kymmenessä vuodessa hoikasta urheilijanuorukaisesta on muuttunut ylipainoinen nörtti. Jos nyt olisi aika korjata tilanne?

Janita

Pullukka on erittäin hienovarainen ilmaisu minusta mutta siitä kuitenkin nyt saa edes vähän vihiä ettei ole mikään normaalipainoinen retkeilijä kyseessä. Minä olen lapsesta asti käynyt metsässä perheeni kanssa poimimassa marjoja, sieniä ja sammalta ja muutenkin on tullut pieniä päiväretkiä tehtyä. Olen siis aina haaveillut pitemmistä patikkaretkistä mutta suuren painoni takia olen luopunut näistä haaveista. Kun Kai innostui retkeilystä niin ajattelin että jospa sitä minäkin voisin yrittää... ja nyt on patikointipörriäinen purrut pahemman kerran. Pienestä ollaan aloitettu mutta matkojen pituutta olemme koko ajan pidentäneet ja samalla hankkineet sopivat varusteet. Paino tippuu tässä samalla mutta se ei ole minulle se tärkein asia vaan se, että pääsee luontoon!

Alku

Jokunen vuosi sitten kävin työpaikan porukalla Koitelinkoskilla. Olihan siellä hienoa ja heti tuli mieleen että tänne pitää tulla käymään uudestaan. Jokunen tovi siinä meni, mutta makkarapaketti kainalossa lähdettiin Koitelinkoskea katsomaan. Hetki kosken ihailua ja sitten nuotiopaikalle paistamaan makkaraa, sinappia vain kylkeen. "Ah, tämä se vasta on ulkoiluelämää."

Seuraavana keväänä sama reissu. Nyt enemmänkin piknik-evästä matkassa. On se vain kiva syödä luonnon helmassa. Syksyllä 2014 jälleen paistamaan makkaraa Koitelinkoskille. "Olisikohan Oulun seudulla jotain muuta paikkaa vaihteluksi?" Olimme käymässä jossain kaupassa Limingantullin suunnilla, kun mieleeni juolahti "Hei, Kempeleen lahden lintutorni on kohtalaisen lähellä, käydäänkö siellä mutka ja paistetaan makkaraa jos siellä on nuotiopiste?" Mitä nyt pieni vika oli, että oli jo alkusyksyä, polulle kasvaneita heiniä ei oltu niitetty ja varustus oli kaupungin kaduilla kävelyä varten eikä maastoon soveltuvaa. Ei päästy lintutornille.

Kevät 2015. Edellissyksynä oli puhetta, että voisi paremmin varustautuneena kiertää lintutorneja ja käydä katselemassa lintujen kevätmuuttoa. Vapullehan se meni, että saatiin aikaiseksi lähteä lintutornille. Liminganlahden luontokeskus osui valinnan kohteeksi. Monesti kuullut paikasta vaan kumpikaan meistä ei ollut käynyt siellä niin nyt oli aika korjata puute. Ja monta muutakin puutetta tuli retkellä havaittua. Vaatetuksesta löytyi montakin. Lenkkarit ei ole kovin kivat vaikka kävelisi pelkkiä pitkospuita pitkin. Rannan läheisyydessä pitää olla aina pipo ja mielellään kaulaliinakin. Lisäksi jos lintuja haluaa bongailla niin kiikari on ehdoton.

Kivaa kuitenkin oli ja innostus luontoon heräsi kunnolla. Selvittelimme mitä lintutorneja ja luontopolkuja Oulussa on. Pari viikkoa myöhemmin kävimme kiertämässä Pilpasuon Lystireitin. Edelleen lenkkarit jalassa. Ei siellä nyt kovin märkää ollut, mutta ei ne parhaat kengät sinne olleet. Vaan en muistanutkaan kuinka mukavaa metsässä käveleskely onkaan. Siitä tämä sitten lähti. Pian piti hakea vaelluskengät kaupasta, osatekosyynä myös että nehän olisi kätevät frisbeegolfia harrastaessa..

Tästä se kahden ylipainoisen retkeilyura alkoi. Seuraavassa tekstissä hieman lisää kirjoittajista ja miksi tätä blogia tehdään.